Ikääntymisen haaste on Suomelle myös mahdollisuus

Jäin pohtimaan ikääntymisen taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan ja erityisesti kuntasektorille luettuani ministeri Max Jakobsonin kolumnin Helsingin Sanomissa 26.10. Kolumni päättyy haastavaan kysymykseen: kun ikääntyvän väestön määrä jatkuvasti kasvaa ja työikäisten kansalaisten lukumäärä supistuu, miten ongelma ratkaistaan?

Suomi ikääntyy vauhdilla, nopeimmin EU:ssa. Yli 65-vuotiaiden osuus työikäisistä (15-64 vuotiaat) lähes kaksinkertaistuu vuoteen 2025 mennessä eli nykyisestä noin 23 prosentista yli 40 prosenttiin. Tämä trendinomainen kehitys on jo alkanut.

Ikääntymisellä tulee olemaan merkittäviä ja pysyviä vaikutuksia kaikkialle, ei vähiten kuntiin. Suurin osa suomalaisten tarvitsemista arjen palveluista on juuri kuntien järjestämisvastuulla. Näin kuntavaalien alla myös pidemmälle tulevaisuuteen ulottuvia kysymyksiä tulisi pohtia, sillä uudet kuntapäättäjät joutuvat ottamaan näihin kantaa jo ensi valtuustokaudella.

Alussa esitettyä kysymystä voidaan tarkastella monista näkökulmista. Se voidaan myös purkaa osiin. Mitä vaikutuksia ikääntymisellä on suomalaiseen yhteiskuntaan? Voidaanko näitä vaikutuksia hallita? Mihin asioihin voimme itse vaikuttaa, mihin emme? Mitkä olisivat oikeat tavat vastata ikääntymisen haasteisiin?

Luonteva lähtökohta on, että väestön ikääntyminen lisää terveys- ja sosiaalipalvelujen tarvetta. Muita vaikutuksia ovat muun muassa eläkemenojen kasvu, julkisen talouden rahoitustasapainon heikkeneminen, työvoimapula, tarve pidentää työssäoloikää ja lisätä työperäistä maahanmuuttoa.

Valtaosa hoito- ja hoivapalveluista kuuluu kuntien järjestämisvastuulle. Jos julkisilla palveluilla pyritään kaiken kysynnän tyydyttämiseen, seuraa tästä hoito- ja hoivamenojen räjähdysmäinen kasvu. Se puolestaan johtaa kunnallisveroprosenttien jyrkkään nousuun. Onko tälläinen kehitys mahdollista? Kokonaisveroastetta tulisi – monesta syystä - enneminkin laskea kuin nostaa.

Ikääntymisen vaikutuksia ei voida hallita kunnallisveroja nostamalla. Verotulojen riittämättömyys johtaa lisäpohdintaan. Missä kulkee julkisen ja yksityisen rahoitusvastuun raja? Voidaanko kysyntää säädellä julkisten palvelujen välttämättömyyden uudelleenmäärittelyllä ja saatavuuden tiukemmalla kontrollilla? Kuka saa hoitoa ja kuka ei?

On luultavaa, että julkisen rahoitusvastuun rajoja joudutaan jo lähitulevaisuudessa muuttamaan. Muutoksen suunta on, että yksityisen rahoitusvastuun osuus kasvaa. Maksajana voi olla palvelun käyttäjä itse, sukulaiset, työnantaja, vakuutusyhtiö yms.

Keskustelua asiasta tulisi käydä juuri nyt. Julkisen vastuun rajojen täsmentäminen helpottaisi paineita myös ns. sukupolvisopimusta kohtaan. Verotuksen kiristyminen olisi pysyvä muutos sukupolvien väliseen tulonjakoon. Pienet nuorten ikäluokat rahoittaisivat pääosin suurempien vanhojen ikäluokkien aiheuttamat kasvavat julkiset menot.

Selkeät poliittiset päätökset merkitsisivät myös sitä, että yksityiset kansalaiset olisivat vanhuudestaan paremmin informoituja ja voisivat tehdä omia varautumispäätöksiään vanhuuden varalle.

Hoiva- ja hoitomenojen tulevaan kehitykseen vaikuttavat väestö-rakenteen muutoksen lisäksi useat muutkin tekijät. Näitä ovat esimerkiksi eliniän pidentyminen terveenä ja sen vaikutus palvelutarpeen myöhentymiseen, uuden teknologian vaikutukset palvelujen hintoihin, työvoimakustannusten muutokset ja hyvinvointipalvelujen tuottavuuskehitys.

Kasvavaan hyvinvointipalvelujen kysyntään on esitetty yhtenä ratkaisuna julkisten palvelujen tuottavuuden parantamista. Tarve tuottavuuden nostamiselle on ilmeinen ja tuottavuuden parantaminen on ehkä merkittävin tulevaisuuden haaste. Yleisesti julkisten palvelujen tuottavuutta ei pidetä erityisen korkeana, vaikka tuottavuuden mittaamisen vaikeudet tunnustetaankin.

Tuottavuuden parantamisessa avainasemassa ovat uuden teknologian ja palveluinnovaatioiden mahdollisuudet. Ne eivät kuitenkaan synny itsestään, vaan kehitystyöhön tarvitaan tutkimustoimintaa, yrityksiä ja toimivia markkinoita. Siksi kuntien tulisi avata palvelutuotantoaan kilpailulle ja solmia entistä enemmän kumppanuussopimuksia yksityisen sektorin kanssa. Erityisesti tutkimus- ja kehittämishankkeita tulisi ennakkoluulottomasti lisätä.

Suomella on edellytykset vastata ikärakenteen muutoksen aiheuttamiin taloudellisiin ja sosiaalisiin haasteisiin. Erityisen hyvässä asemassa on pääkaupunkiseutu, jossa on runsaasti tutkimus- ja kehittämistoimintaa, hyvinvointialan yrityksiä ja huomattava palvelujen kysyntäpotentiaali. Siksi juuri pääkaupunkiseudulla on mahdollista kehittää uudenlaista hyvinvointipalvelujen liiketoimintaa, palveluinnovaatioita ja teknologiaa. On avattava julkiset palvelut kilpailulle ja kehitettävä määrätietoisesti markkinoita toimiviksi. Ikääntymisen haaste voidaan kääntää mahdollisuudeksi!